Tänään, päivänä, joka olisi voinut mennä paremminkin, päätin että nyt haluan keskittyä siihen, mistä nautin. Minun on ollut ikävä kirjoittamista ja valokuvaamista. Kun ne puuttuvat, en ole sitä, mitä oikeasti olen. Ne ovat osa minua itseäni.
Mihin olen kadottanut itseni? Missä kiireessä olen unohtanut sen kaiken, josta minulla on aihetta kiitokseen? Voi, kuinka usein olenkaan viime aikoina pysähtynyt kaiken sähellyksen keskellä miettimään, kuinka parempi ihminen minä olin muutama vuosi sitten. Kuinka paljon enemmän minä vietinkään aikaa silloin Jumalan kanssa, kuinka rakastunut olin Häneen. Miten parempaa elämä on, kun vierellä on Jumala, jonka kanssa viettää aikaa - nyt olen huomannut sen. Tavataan sanoa, että jonkun merkityksen ymmärtää vasta sitten kun sen menettää.
Palasin tänään terveysasemalta sairasloma lappusen kanssa. Siinä luki, että kolme päivää lomaa uupumuksen ja flunssan takia. Tarvitsen kuulemma lepoa, koska stressaan liikaa ja tuo stressi aiheuttaa minulle tämän jo liian kauan kestäneen oudon flunssan. En pääse edes kouluun. Tämän päivän aikana olen huomannut, kuinka en oikeasti osaa ottaa irti arjesta. Monilla ihmisillä on varmasti enemmän asioita elämässään hoidettavana, kuin minulla, mutta tämä minun asioideni määrä tällä hetkellä ei vain ilmeisesti sovellu minulle. En osaa päästää niistä irti hetkeksikään. Ongelma ei siis ole se, että juoksisin koko ajan paikasta toiseen, vaan se, että en osaa olla ajattelematta ja pohtimatta asioita joita elämässäni on. Muutama vuosi sitten olisin luultavasti antanut asioiden olla ja luottaa siihen, että Jumala kyllä järjestää ne juuri niin kuin niiden pitääkin mennä. Enää en taida osata luottaa siihen.
Viime kesä oli puoliksi hyvin onnistunut ja puoliksi hyvin tuskaisa. Koin ja tein vaikka mitä, mistä nautin, mutta myös samalla olin hyvin väsynyt vähäisten yöunieni takia. Molemmissa puolissa oli siunauksensa. Eräänä yönä tulin kotiin ja heittäydyin keittiöntuolille itkemään sitä, kuinka Jumalaa ei ole olemassa ja kuinka kaikki uskomiseni ja rukoilemiseni on turhaa. Päätin, että minun kristittynä elämiseni loppuisi siihen ja että Jumala ei olisi enää osa elämääni. Kielsin kaiken. Muutaman päivän kuluttua huomasin, etttä Jumala kaappasi minut syliinsä. Usko ei ole omaa yrittämistä eikä se ole omien tunteiden varassa elämistä. Se on esimerkiksi sitä, että Jumala kantaa, kun ei itse jaksa tehdä enää mitään ja vaikka itse jaksaisikin, niin antaa Jumalan kantaa silti.
Voi, kuinka rukoilen, että osaisin taas luottaa ja ymmärtää, kuinka tärkeää tämä kaikki oikeasti on. Tiedän hyvin, että Jumala on koko ajan vierelläni, mutta miksi kaikki on välillä vain niin vaikeaa? Paholainen kiusaa minua jatkuvasti. Kaikella on tarkoitus. Kristityn elämä maan päällä vain on tällaista - se ei ole ruusunlehdillä tanssimista. Tiedän, että kaikki helpottaa lopulta ja että minulla on tehtävä suoritettavana täällä. Eikä elämäni ole kamalaa, voi olla että sain sen kuulostamaan siltä. Ympärilläni on paljon siunausta, josta iloitsen.
1. Daavidin virsi. Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa
on, hänen pyhää nimeänsä.
2. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt,
3. hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi,
4. joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella,
5. joka sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.
6. Herra tekee vanhurskauden ja hankkii oikeuden kaikille sorretuille.
7. Hän on tehnyt Moosekselle tunnetuksi tiensä, Israelin lapsille suuret tekonsa.
8. Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa.
9. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti.
10. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain tekojemme mukaan.
11. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.
12. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.
13. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä.
14. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.
15. Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla.
16. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
17. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille,
18. niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä.
19. Herra on pystyttänyt istuimensa taivaisiin, ja hänen kuninkuutensa hallitsee kaikkia.
20. Kiittäkää Herraa, te hänen enkelinsä, te väkevät sankarit, jotka hänen käskynsä täytätte, kun kuulette hänen sanansa äänen.
21. Kiittäkää Herraa, kaikki hänen sotaväkensä, te hänen palvelijansa, jotka hänen tahtonsa teette.
22. Kiittäkää Herraa, kaikki hänen tekonsa, hänen valtakuntansa kaikissa paikoissa. Kiitä, minun sieluni, Herraa.
ps 103
No vau, nyt oli upea postaus. ♥ Voin samaistua tähän tekstiin täysin, koen itse samanlaisia fiiliksiä parhaillani ja rukoilen usein sitä, ettei Jumala päästäisi musta irti. Tuntuu hyvältä, ettei Hän tosiaan koskaan päästä irti, vaikka itse kävisi läpi minkälaisia vaiheita tahansa. Siunausta!
VastaaPoistaJatkan edelleen rukousta sun puolesta, siunausta! :)
VastaaPoista